Heathrow, terminaali 1

Matka on edennyt niin pitkälle, että istun lentokentällä odottamassa omalle portille pääsyä. Loughborough ja Station Street ovat jääneet taakse ja kohta selän (jalkojen?) taa jää koko saarivaltio. Olo on hieman haikea, mutta ennen kaikkea helpottunut - siitä, että junilla ei tänään ollutkaan signaalihäiriöitä, siitä että kentältä löytyi Wetherspoon, joka juhli Curry-torstaita koko päivän ja tarjosi siis murua rinnan alle, sekä siitä, että kirjattava matkalaukku painoi kriittiset 200 g vähemmän kuin mitä lentoyhtiö sallii. Kantaessani melkein oman painoni edestä paketteja vajaan parin mailin matkan kotoa rautatieasemalle epäilin jo, että tänne asti ei kyllä ikinä päästä!

Veikkaanpa, että täytyy ensin nukkua Helsingin kodissa muutama yö ennen kuin pää ehtii mukaan. Että siinä se nyt sitten oli, Englannin kevät.

Metrossa torkkuessani muistin tosin muutaman ihanan asian Loughborough'sta, joita en ole muistanut kertoa. Kerron ne nyt:

Station Streetin puolivälissä on pienen pieni kulmakioski, jota pitää kolmihenkinen bangladeshilainen (?) perhe. Kioski avataan joka päivä aamuisin yhdeksältä, kuten kaikki muutkin kaupat, mutta se on auki iltayhdeksään. Ainoastaan sunnuntaisin kioski on hetken kiinni, iltapäiväkahdesta viiteen perheen syödessä sunnuntaipäivällistä. Kioskista saa kaikkea, mitä tentteihin lukeva tai iltapäivällä sängyn pohjalta kömpivä opiskelija saattaa tarvita. On olutta ja tupakkaa, viskiä ja vodkaa, maitoa, leipää ja purkkipapuja, pikakahvia ja vessapaperia, hammastikkuja, irtokarkkeja ja päivän lehti. Kännykkänsä voi halutessaan "top-up":ta (ladata kortille lisää saldoa), mutta kortilla maksaessa joutuu pulittamaan nimellisen parikymmentä penniä ylimääräistä palvelumaksua. Olut ja maito eivät lopu koskaan, mutta harvemmin kysyttyjä tavaroita on hyllyssä rajoitetusti. Jos ostit paketin Corn Flakeseja, saatoit ostaa koko kaupan tyhjäksi muroista... Palvelu on erinomaisen ystävällistä ja valikoima on ällistyttävän monipuolinen. Kulmakaupan pika-cappuccinolla hoidettiin muutaman kerran Villen aamu-unisuutta ja kulmakaupan pikaliimalla korjasin ballerinani, joiden pohja oli alkanut irvistää. Tietysti hinnat ovat korkeammat kuin Sainsbury'sissa, mutta on se vain sen arvoista.

Jos Loughborough'sta on matkalla Nottinghamiin eikä ole erityinen kiire, kannattaa ottaa bussi! Pysäkki on Baxter Gaten alkupäässä, Mäkkäristä katsoen kulman takana (tämä siis tiedoksi niille, jotka tosissaan joskus saattava noudattaa edellistä neuvoani). Bussi lähtee kaupungin halki aluksi ihan kunnollisia teitä, mutta heti tilaisuuden tullessa kääntyy pienelle sivutielle, joka kiemurtelee laajojen peltoalueiden keskellä ja on leveydeltään juuri ja juuri henkilöautolle riittävä. Suuntakyltit ovat käsin sahattuja, siististi maalattuja lankunpätkiä ja ne osoittavat useammin pellolle kuin tielle. Tien laidassa on hevostalleja, laiskasti heinää pureksivia lehmiä ja lampaita ja joskus - jos olet oikein onnekas, pitkäkaulainen haikara. Jos vastaan tulee auto tai edellä ajaa traktori, bussi odottaa tai menee paikallisten tahdissa, eikä kukaan siitä tunnu hermostuvan. Puolivälissä matkaa siirrytään omakotitaloalueelle, jossa kirjavat pyykit lakanoista alusvaatteisiin roikkuvat iloisesti työmatkalaisten ihasteltavina (yksi nukkuvista pikkukylistä, joiden läpi bussi ajaa, on muuten nimeltään Gotham). Pikkuteitä ja pikkukyliä ja peltoja riittää ihan Nottinghamin nurkille - vasta viimeinen kilometri tai kaksi ajetaan "kunnollista" tietä pitkin. Ei niin, etteikö Loughborough'sta pääsisi moottoritietä huomattavasti nopeammin Nottinghamiin. Mutta jostakin syystä ovat päättäneet ajaa sitä vanhaa lehmipolkua. Ja kun oikein rehellinen olen, niin kyllähän se on paljon viehättävämpi kuin mikään persoonaton moottoritie.

Jos pitää yksi vierailemisen arvoinen paikka listata Loughborough'n lähistöltä, sanoisin Lincoln. Ihana kaupunki! Tolkuttoman jyrkän mäen päällä kohoaa valtava goottilaistyylinen kirkko ja sitä vastapäätä linna, jonka perustat ovat normannikuningas Vilhelm Valloittajan ajalta (1028-1087). Mäen rinteet ovat valloittaneet pienet antikvariaatit, galleriat ja nostalgiaa henkivät suklaakaupat. Viikonloppumatkailijan kannattaa tosin aikatauluja suunnitellessaan ottaa huomioon ravintoloiden aukioloajat (ja tämä sääntö pätee kaikkialla): lounasta saa noin iltapäiväkahteen tai -kolmeen ja päivällistä kuuden jälkeen. Toisin sanoen, kolmen ja kuuden välillä ravintolat ovat kiinni!

Paitsi tietysti Subway ja McDonalds, joista saa hätämuonaa jos verensokeri on laskemassa pyörtymistasolle.

*Kirjoitin tämän tekstin lentokentällä, vaikka se siirtyikin julkisuuteen vasta nyt pari päivää myöhemmin. Viimeiset Erasmus-kevään tavoitteeni toteutuivat sikäli, että:
- Hain Indian Ocean -ravintolasta annoksen kasvismakhanin, pilau-riisiä, nan-leipää ja popadameja. Otin juomaksi Kobra-oluen, mutta myönnettävä on että se jäi kyllä suurimmaksi osaksi juomatta.
- Kannoimme Simonin kanssa täkit, tyynyt, lakanat ja joukon muuta romua (mm. muovihenkareita) British Heart Foundationille, joka otti ne suurella kiitollisuudella vastaan. Melkein levitettiin punainen matto suurlahjoittajille. Oxfam puolestaan sai Felixin jo kertaalleen kierrätyssäkkiin heittämät englanti-saksa -sanakirjat.
- Katsoin Saksa-Itävalta -jalkapallopelistä suurimman osan ja istuin paikalla loppuun asti.
- Kotiväelle lähti postikortit, jotka tosin taitavat saapua perille vasta juhannuksen jälkeen. Mummolle kirjoitin kortin, mutta se unohtui laukkuun - täytynee laittaa maanantaina postiin.

Haikeutta ilmassa

Esseidenpalautus- ja tenttikausi on hurahtanut ohi sitten viimeisen blogimerkintäni. Tiiviitä viikkoja ovat olleet. Toukokuun lopulla istuttiin monena iltana yömyöhään kirjastossa kasaamassa viimehädässä lähteitä esseitä varten ja sen jälkeen toista kierrosta metsästämässä tenttikirjoja. Onni, että kirjasto on auki 24/7 lukukauden viimeiset kaksi kuukautta. Ei niin, että kurssien vaatimukset olisivat olleet mitenkään kohtuuttomia - lähinnä päinvastoin, moni kysymyksenasettelu antoi vain liikaa inspiraatiota kyseenalaistamiseen ja vielä uusien lähteiden etsimiseen. Vähemmälläkin hosumisella olisi pärjännyt. Veikkaanpa, etteivät brittiläiset opiskelijakollegat ottaneet tehtävänantoja puoliksikaan niin tosissaan.

Huhti-toukokuu oli ihanan aurinkoista aikaa. Elohopea nousi jatkuvasti hellelukemiin ja vielä lakkiaisviikollakin sain poltettua omalla takapihalla parissa tunnissa todella näyttävät rusketusraidat olkapäihin. Sittemmin ilma on viilentynyt, tänään Charlotten pihalla grillatessa kevättakki tuntui pitkähihaisenkin päällä ohuelta. Sadetta tulee harvakseltaan, mutta taivas on enimmäkseen pilvessä. Opiskelun kannalta se ei ole ollenkaan huono asia.

Samalla kun kelit viilenivät, erasmuslaiset katosivat koloihinsa valmistautumaan tentteihin. Ymmärtääkseni lukeminen ei tällä kertaa ollut niin tuskaisen intensiivistä kuin viimeisinä päivinä ennen joulun tenttejä, mutta sosiaalinen ympäristö hiljeni silti varsin tehokkaasti. Nyt kun tenteistä on suurin osa ohi ja vaihtarit alkavat kukin vuorollaan pakata laukkuja, on erilaisia illanistujaisia (ymmärrettävästi varsinkin jalkapalloteemalla) taas riittänyt. Tunnelma vaan on selvästi jo haikea. Melkein joka ilta toivotetaan jollekulle mukavaa kesää ja hyvää matkaa. Vaihtoajan loppuminen tuntuu epäreilusti äkkinäiseltä kun samaan aikaan pitäisi ehtiä juhlia "vielä kerran" ja valmistautua tentteihin. Vaan kun se viimeinen tentti on viimein pulkassa, on kaupunki jo hiljentynyt...

Ennen kotiinlähtöä aion vielä:
- Käydä vielä kerran nauttimassa autenttisesta bangladeshilaisesta ruoasta jossain paikallisessa ravintolassa
- Lahjoittaa turhan omaisuuteni hyväntekeväisyyteen ja tuntea siitä suurta ylpeyttä
- Katsoa kokonaisen jalkapallomatsin ja juoda tuopin olutta
- Lähettää kotiin postikortin - viimeinkin!